Mun prinsessa Ulda olisi täyttänyt tänään kymmenen vuotta.

Jokainen meistä joutuu elämässään luopumaan jostakin jossain vaiheessa. Toisille se voi olla polkupyörä, toisille äiti. Jokainen meistä kokee asiat eri tavalla. Minä olen lyhyessä elämässäni joutunut jo luopumaan kädellisestä läheisiä ihmisiä ja esimerkiksi Tampereen omasta kodista. Vasta, kun menetin koirani, parhaan ystäväni tajusin mitä oikea luopumisen tuska onkaan.

Tuskan keskellä sinun täytyy tottua elämään uudessa tilanteessa ja  jatkaa matkaasi kaikesta huolimatta. Kukaan tuskin haluaa sinun pysähtyvän paikoilleen.

Vasta nyt olen tajunnut, että kaikki mitä meillä täällä on, on vain oikeasti lainaa. Mikään ei ole pysyvää ja kestävää, kaikki loppuu aikanaan. Laina-ajat umpeutuvat ja kaiken täytyy palauttaa takaisin. Siksi vaalinkin vielä tiukemmin kaikkea mikä on minulle rakasta ja tärkeää. Keskitän energiani, enkä tuhlaa sitä turhuuksiin. Nautin ajasta minkä olen saanut ja käytän sen täysillä, etten myöhemmin tarvitse katua ja jossitella mennyttä.

Kaiken luopumisen ja tuskan keskellä meille jää muistot, niitä ei voi kukaan meiltä viedä ja ne kulkevat mukanamme loppuun asti. Vaikka kaikki eivät voikkaan kulkea samaa matkaa loppuun asti, niin silti he voivat olla mukana meidän sydämissä tien päähän.

Valtava ikävä.

Kunnes taas tavataan.

Laura