”Mun koti ei oo täällä!” huusi Chisu kaiuttimista samalla, kun pakkailin tavaroitani laatikoihin Tampereen kämpässäni. Olin huojentunut ja vapaa. Laittaessani oven kiinni viimeistä kertaa minusta tuli koditon, tavallaan. Olin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ilman ikiomaa paikkaa, kotia, jossa pystyin olla miten halusin.
Nykyään koti ei merkitse minulle neliöitä, missä pestä pyykit ja nukkua omassa sängyssä. Koti on tunne, joka kulkee minun mukanani missä ikinä olenkaan menossa. Pystyn sopeutua eri paikkoihin nopeaa, enkä pode enää koti-ikävää. Lähes kaikkialla on mukavaa ja kodikasta olla.
Kaikesta tästä huolimatta haaveilen edelleen omasta linnasta Skotlannissa ja suurin osa uudesta tulevasta kodistani/talostani on jo valmiina paperilla. Missä se sitten tuleekaan olemaan, siinä on vielä iso kysymys vailla vastausta.
Laura